Vanhasta uutta

Muutamia pieniä ompeluksia on syntynyt isompien töiden lomassa viime viikkoina:

Kaipasin itselleni pientä laukkua, johon mahtuisi vain aivan välttämättömin, eli puhelin, lompakko ja avaimet. Käytin tämän laukun ompeluun ainoastaan kierrätysmateriaalia. Musta kangas on tyttären käytöstä poistamista Stradivariuksen housuista, helat vanhasta laukusta ja vuorikankaana on muusta työstä jäänyt kirjava kangaspalanen. Koristeeksi laukun sivulle tein taskun, jonka malliin ihastuin, kun teimme koululla aiemmin monia erilaisia taskuharjoituksia.

Ostin vuonna 2010 Kreikan matkalta itselleni pitkän hihattoman intianpuuvillaisen mekon, jota oletin pitäväni kesällä hellepäivinä myös kotimaassa. No, 15 vuotta on kulunut, enkä ole sitä käyttänyt. Niinpä päätin tuunata kankaasta käyttökelpoisemman asun. Löysin sopivan kaavan Burda-lehdestä 7/2019. Oletan, että tämä kevyt, mutta auringolta paremmin suojaava pitkähihainen pusero on käyttökelpoisempi.

Olen saanut käsiini lukuisia neulanpistoja, kun käytössäni olevaan neulatyynyyn sisälle sukeltaneet silmäneulat ovat osuneet sormiini. Niinpä kaivoin kaikki ompeluneulat tyynystä ja tein niille oman "neulakirjan". Tämänkin työn materiaalit ovat jämätilkkuja ja kannen kuvion olen merkannut vuosia  sitten huvikseni kokeilumielessä.  Nyt löysin sen tilkkulaatikosta koristamaan kotelon kantta.

Tekstiilitaidetta

Sain kesällä vierailla tekstiilitaiteilija Eija Pöyryn hienossa työtilassa Kurikassa. Olin todella vaikuttunut hänen upeista ja monipuolisista töistään. Käynti sai aikaan ideoiden vyöryn, joka ei näytä hiipumisen merkkejä!

Ensimmäisenä innostuin tekemään kukkia tilkkupohjaan. Kaikki käyttämäni kankaat ovat edelleen samasta valtavasta kangaslahjoituksesta, jonka sain serkultani aiemmin. Tähän tauluun ompelin mukaan pieniä helmiä vanhasta varastostani.

Kukkien jälkeen innostuin kuvaamaan merenalaista elämää. Taulun nimeksi tuli "Aaltojen alla". Tähän työhön upotin pohjakankaan alle foliota, jolla sain veden kimalluksen aikaan. Vesikasvit on toteutettu virkkaamalla. Merenpohjan pikkukiviksi ompelin mukaan vanhoja korun osia. Sopivan sävyiset kehykset löysin kierrätyskeskuksesta.

Viimeisin työni kuvaa omassa pihassamme olevaa tammea. Nappasin kuvan tammen rungosta ja ompelin taulua valmiiksi koko loppukesän oksa ja lehti kerrallaan. 

Tätä taulua valmistaessani olin todella onnellinen uudesta ompelukoneestani, jossa on automatiikka langan pujottamiseksi neulansilmään. Jouduin vaihtamaan langan väriä niin tiuhaan, että tästä ominaisuudesta oli suunnaton hyöty. Joskus nimittäin on tuntunut, että langan pujottaminen neulansilmään on homman vaikein osuus... nyt ei enää sekään hidasta harrastustani!


 

Farkkujen muokkausta

Kaappiini oli päätynyt kahdet aivan liian pienet farkut. Päätin yhdistää ne ja taikoa niistä yhdet sopivat. 

Avasin toisten housujen sivusaumat ja lyhensin lahkeet. Toisista farkuista leikkasin pitkät suikaleet, johon suunnittelin kirjontakuviot.

Farkkujen takaa poistin ylimääräiset kimallukset ja turhan alhaalla olleet takataskut. Näillä muutoksilla sain kaksista käyttämättömistä farkuista yhdet käyttökelpoiset kesärientoihin!

Liivihame kansallispukukankaasta

Lähes kaksi vuosikymmentä on kulunut siitä, kun nyt jo edesmennyt anoppini antoi minulle vintiltä löytämänsä villakangaspalan. Kangas oli tuntemattoman kansallispuvun hameen riekale. Hame oli vuosikymmenten kuluessa kokenut kovia. Jossain vaiheessa oli kai tarvittu kangasta ja hameesta oli leikattu pois pyöreitä paloja, mahdollisesti tuolinpäällisiin tai muuhun tarpeelliseen. Lisäksi kankaassa oli ajan patinaa, eli reikiä siellä täällä.

Sain selville, että hame on kuulunut Keski-Karjalan pukuun. Tästä päättelimme, että hame on sotavuosina unohtunut vintille talossa jonkin aikaa majoittuneilta evakoilta.

Vuosien mittaan hypistelin kangasta silloin tällöin, mutta en uskaltanut edes ajatella, että käyttäisin sitä mihinkään. Kansallispuvun arvostus, vaikkakin tässä tapauksessa pelkän riekaleen, oli mielessäni niin suurta. Kun vuosia kului, alkoi siellä täällä näkyä kansallispukukankaista tehtyjä koruja, laukkuja, lasten nimiäisasuja yms. Myös kansallispukujen tuuletuspäivät toivat pukuja nykypäivään, kun säännöt pukujen käytöstä muuttuivat sallivammiksi. Lopullisesti ymmärsin, että voin tätä kangasta käyttää, kun pääsin käymään Jyväskylässä Suomen käsityön museossa, jossa toimii myös Suomen kansallispukukeskus. Siellä sattui juuri silloin olemaan käsityöopiskelijoiden näyttely fantasiavaatteista, jotka kaikki oli tehty kansallispukukankaista.

Silti meni vielä vuosia, ennenkuin todella aloin suunnitella kankaan käyttöä. Mittailin riekaletta useaan otteeseen ja tulin siihen tulokseen, että saan siitä juuri ja juuri tehtyä liivihameen metrinmittaiselle tytölle. 

Tiedostin erittäin hyvin, että en tee kansallispukua, mutta halusin silti hameesta kansallispukumaisen. Niinpä päätin tehdä pukuun taskun. Aloitin purkamalla kangasta, jotta sain taskun kirjontakuvioon oikean väriset langat. Pienen sopivan kukkakuvion löysin jostain kirjaston vanhasta kirjontakirjasta, jonka nimen olen jo unohtanut. Tasku valmistui siis jo vuosia sitten...

Seuraavaksi jatkoin liivihameen kappaleiden leikkaamisella. Koska kankaassa oli reikiä, purin jälleen kangasta, jotta pystyin korjaamaan reiät oikeilla väreillä. Tämän jälkeen työ unohtui muiden käsitöiden vuoksi pitkäksi aikaa kaappiin.

Viime vuoden puolella otin työn jälleen esiin. Tein hameeseen kokovuorin ja ompelin hameen viimeistelyä vaille valmiiksi. Nyt lopulta sain tehtyä myös nyörin ja ommeltua selkäpuolelle lenkkinauhan nyöriä varten.

Tiedän, että kansallispukukankaan käyttö muuhun kuin perinteiseen kansallispukuun aiheuttaa edelleen mielipiteitä puolesta ja vastaan. Toivon kuitenkin kovasti, että kukaan ei pahastu tästä työstäni! Olen ehdottomasti tehnyt tämän siksi, että halusin kunnioittaa vanhaa ullakolta löytynyttä kangasta. Tälle hameelle ei ole käyttäjää tiedossa. Suvun pari nuorintakin ehti pitkän ompeluprosessin kuluessa kasvaa ohi tästä hameesta. Toivottavasti joskus joku pikkuneiti saa käyttöönsä tämän historian havinaa henkivän hameen...

Onnenkantamoinen

Taitolehdessä on julkaistu nyt kahtena vuonna peräkkäin yhteiskirjontamalli. Villalankakirjonta on kivaa puuhaa ja ajattelin jo vuonna 2019 ottaa osaa kirjontaan, mutta silloinen kuvio ei miellyttänyt silmiäni ollenkaan, joten jätin asian sikseen.

Viime vuonna huomasin yhteiskirjonnan vasta, kun siitä oli pari osaa jo julkaistu. Tällä kertaa pidin kuviosta enemmän, joten päätin aloittaa. Kirjontakuvion nimi on Onnenkantamoinen ja sen on suunnitellut Elina Johanna Ahonen. En hankkinut ohjeen mukaisia värejä, vaan käytin jälleen kotoa löytyviä lankoja.

Noudatin ohjetta melko tarkasti, ainoastaan neliön alareunoihin suunniteltuja tupsuja jätin tekemättä. Tein niitä vain pari kuvion ulkonurkkiin.

Ohjeen viimeisessä osassa kankaalle kirjottu kuvio ommeltiin repuksi, mutta totesin, että kangaskassilla on itselleni enemmän käyttöä, joten kiinnitin kuvion valmiiseen kassiin. Kuvio olisi sopinut toki myös vaikka tyynyyn. Tämä oli mukava ja leppoisa työ. Kuvio jatkui pikku hiljaa vuoden mittaan, joten sen kanssa ei tarvinnut hätäillä. Kokonainen rekipeitto olisikin sitten jo isompi pala purtavaksi! Ehkä senkin aika vielä tulee...

Sisätallukkaat

Kolmannet tallukkaani ovat valmistuneet. Tällä kertaa valmistin varrettomat tossut sisäkäyttöön.

Näiden tossujen teko oli huomattavasti helpompaa ja nopeampaa kuin pitkävartisten tallukoiden tekeminen. Nauhanreikien näprääminen pitkävartisiin on se hitain osio koko hommassa. Halusin näistä vielä edellisiäkin tallukoita pienemmät, joten valmistin sisäpohjat kuten edellisissäkin, mutta ompelin ne tossujen sisälle vasta pinkomisen jälkeen. Nyt tossuja voi pitää vaikka aamutossuina paljaissa jaloissa. Ulkopohjana on jälleen huopatossun varsiosaa.

Kuten aiemmin kerroin, tallukoiden materiaalit ovat perinteisesti olleet kierrätettyjä. Poikkesin tästä periaatteesta nyt vuorikankaan osalta. Kangas on ihanaa Almandiinin japanilaista kukkakangasta! Kaunis sisäosa saa hymyn huulille joka aamu!

Pyhätallukkaat

Olen kuluneen syksyn aikana saanut valmiiksi toiset tallukkaani.

Tallukoiden valmistaminen alkoi jälleen materiaalien keräämisellä ja päällisen suunnittelulla. Materiaalit olivat kaikki vanhoja kierrätettyjä, kuten tallukoiden ideaan kuuluukin. Vain nauhat ostin uutena.

Päällyskangas on omasta vanhasta villakangastakistani, välivuori kirppikseltä hankittua villakangasta ja vuorikangas vanhaa flanellipaitaa.

Päällisen koristeeksi suunnittelin villalankakirjonnan. Käytin kirjonnassa Louhittaren Luolan blokkivärjättyä Väinämöistä, värinä Lasimaalaus.

Kangaskerrokset tikkasin toisiinsa kiinni muutamilla kaarikuvioilla ja pingoin päällisen lestille. Edellisistä tallukoista viisastuneena poistin ensin lestien päältä lisukkeet, koska uskoin vihdoin, että lestit ovat minulle sopivan kokoiset!

Pohjien kanssa olikin sitten omat haasteensa. Halusin pohjista mustat, joten kokeilin värjätä koneremmiä ensin akryyliväreillä. Pohjasta tuli erittäin liukas, joten hylkäsin ajatuksen. Seuraavaksi värjäsin remmiä Semitone-väreillä. Sain remmistä todella hyvän mustaa ja olin siihen tyytyväinen. Liimasin pohjat kiinni maitoliimalla. Kaikki oli hyvin siihen saakka, kunnes satuin astumaan tallukoillani kostealle terassille. Katastrofi oli valmis! Pohjat päästivät väriä tajuttomasti! Niitä ei olisi voinut sellaisena käyttää lainkaan. Niinpä ei auttanut muu, kuin ottaa sakset käteen ja leikata liimatut pohjat kokonaan pois. Tässä vaiheessa meinasi usko loppua!

Alkujärkytyksen jälkeen ei auttanut muu, kuin käydä pohjien kimppuun uudelleen. Ompelin pohjiin uudet kankaat ja korjasin vauriot. Perinteisesti tallukoiden pohjiin on käytetty koneremmin asemesta myös huopaa, joten päätin lähteä kirppiskierrokselle etsimään vanhoja huopatossuja, joista saisin leikattua uudet pohjat.

Kiersin kaikki paikkakunnan kirppikset, mutta mustia huopatossuja ei tullut vastaan. Pieniä lasten punaisia ja sinisiä tossuja oli kyllä tarjolla. Niinpä päädyin sinisiin.

Vahingosta viisastuneena en liimannut näitä pohjia tallukkaisiin, vaan ompelin ne paikoilleen. Näin voin helposti joskus vaihtaa pohjat, mikäli kirppiksellä sattuu tulemaan vastaan mustat huopatossut.

Tallukkaista tuli jälleen mukavat ja lämpimät jalkineet, lisäksi huopapohjan ansiosta täysin äänettömät. Nämä olisivat kelvanneet vaikka joulutonttujen hiippailuihin!

Sashikon koukuttama

Kun näin Marlen blogissa boro-tekniikalla tehdyn olkalaukun, olin samantien aivan myyty! Googlasin aikani boroa ja sashikoa, tein tilkkupohjan ja aloin pistelemään. Oletan, että oma tuotokseni on sashikoa, vaikka en aivan käsittänytkään näiden kahden tekniikan eroa.

Tasaisten viivojen teossa aiemmin esittelemäni Prymin liitukynä oli aivan ehdoton apuväline!

Tässä laukun molemmat puolet pistelemisen jälkeen. Tuskin maltoin lopettaa kirjomista. Tätä täytyy saada lisää!

Kirjontaa

Selailin Nancy Nicholsonin kirjaa "Kodikasta kirjontaa" ja innostuin suunnittelemaan sen innoittamana muutamia kirjontakuvioita.

Ympyröiden piirtäminen mustalle villakankaalle sujui sutjakkaasti kässämessuilta ostamani Prymin kynän ansiosta. Kokeilin samanlaista kynää aiemmin Kaarakassa ja totesin sen tosi käteväksi. Kynällä saa tarkkaa viivaa ja piirretyt viivat näkyvät hetken, kunnes pikkuhiljaa häviävät kangasta käsiteltäessä.

Tästä kynästä on iloa pitkäksi aikaa. Hankin samalla myös täyttöpakkauksen, ettei lisäliituja tarvitse metsästää mistään myöhemmin.

Himmeliä ja perinnettä

Aloitimme syyskauden Kaarakassa himmeleillä. Himmelin materiaalin sai valita itse. Käväisin aiemmin alkusyksystä laittamassa mökkiä talviteloille ja keräsin sillä reissulla rannasta kasan kaislaa ja ajattelin käyttää sitä tähän työhön. Kaisloja peratessani totesin kuitenkin, että ne ovat liian likaisia, haperoita ja hyvin eri vahvuisia, joten tuikkasin koko kaislanipun takassa palamaan.

Koska jotain muuta materiaalia piti keksiä, suunnistin seuraavaksi äitini kirjahyllylle. Löysin hyllystä pienen kirjan vuodelta 1937. Kirja oli pappani oppikirja kanttorikoulusta: Äänenkäyttö puheessa ja laulussa. Leikkasin sivut irti kansista ja innostuin vähän väliä lukemaan sivuja sieltä täältä. Teksti oli ihanan vanhanaikaista ja kuvat kurkun anatomiasta karmaisevia. Pyörittelin sivut kudinpuikon ympärille ja liimasin reunasta kiinni kaksipuoleisella teipillä. Iso osa sivuista oli hauraita ja repeytyivät, vaikka yritin olla tosi tarkkana pyöritellessäni niitä. Sain kuitenkin ehjiä "pillejä" kasaan riittävästi.

Himmelistä tuli ISO, yli 110 cm pitkä. Käytin siihen kaikki ehjinä säilyneet sivut. Lisäsin vielä osien väleihin ja kulmiin muutamia helmiä kontrastiksi kellastuneelle paperille.

Otin jälleen vapaapäivän töistä käsityömessuja varten. Messuilla menikin reippaasti yli viisi tuntia, toki kahvitaukojen kera. Hankin muutamia kankaita ja lankoja, mutta tällä kertaa hyvin maltillisesti. Olen joka vuosi hankkinut jonkin strutsinnahka-, tai strutsinsulkatuotteen samalta myyjältä ja niin nytkin. Ostin uuden violetin strutsinnahkaisen lompakon. Nyt tuotteita on jo niin paljon, että ensi vuonna täytyy hankkia varmaan jo kokonainen strutsi tai edes muna!

Keväällä Kaarakassa tekemämme kirjontatyöt oli ripustettu esille messuille. Sieltä löytyi myös oma työni ikkunalapasineen.

Äitini

Vuoden 2018 käsityötekniikaksi on valittu kirjonta. Sen kunniaksi saimme Kaarakasta tehtäväksi oman palamme yhteisölliseen kirjontatyöhön, jonka aiheena on Äitini-Äitinä. Pellavakankaalle sai aihetta käsitellä kirjonnan lisäksi painamalla tai lisäämällä työhön muita materiaaleja. Päätin pysytellä pelkässä kirjonnassa.

Halusin tuoda esiin äitini monipuolisia harrastuksia. Toinen toistaan upeampia kirjoneulelapasia äitini on tehnyt satoja. Tähän halusin kirjoa "ikkunalapasen" joita äiti on tehnyt kymmeniä. Muistan mallin jo yli 40 vuoden takaa. Musiikki on ollut äidin elämässä aina. Hän on kuulunut useisiin kuoroihin ja vieläkin kuorolaulu on hänelle rakas harrastus. Nuoruudestaan saakka äiti on ollut "lapinhullu". Jokatalvinen lapinreissu oli kalenterissa kymmeniä vuosia. Siksi kirjontatyössä nuottiviivasto piirtää kuvaa tunturista ja nuoteista voit lukea Lapin tangon. Suksisauvat halusin kirjoa esittämään sitä innokasta liikuntaharrastusta, joka on kulkenut äidin mukana aina. Nuoruudessaan äiti osallistui myös lukuisiin hiihtokilpailuihin. Pieni hopeinen koru sinisine keskustoineen esittää pikkulotta-korua. Sodan aikana äitini kuului pikkulottiin ja neuloi jo silloin lukuisia villasukkia ja sormettomia villakäsineitä tuntemattomille sotilaille.

Äitini täyttää tänä vuonna 90 vuotta. ❤